Isätön isänmaamme
21.02.2005
Ari Vatasen 23.2.2005 Wall Street Journal Europessa julkaistusta kirjoituksesta "Finland's Shame" käännös muutamalla Suomi-sopeutuksella.
Isätön isänmaamme
Suomen eduskunta päätti joulukuussa 2004, että pysymme jatkossakin liittoutumattomana maana. EU:n jäseneltä tämä on yhtä uskottavaa kuin väittää olevansa vain puolittain raskaana. Viime vuonna vietetty jatkosodan torjuntavoiton juhla sai meidät suomalaiset havahtumaan jälleen siihen, että olimme kuilun partaalla 60 vuotta sitten. Suomi menetti Karjalan, mutta itsenäisyytemme säilyi. Jos urhea puolustuksemme idässä olisi romahtanut, puna-armeija olisi marssinut Helsinkiin ja meidät olisi miehitetty aivan kuten Viro. Jukuripäinen kansamme olisi hajautettu Siperian aroille. Tästä pelastuminen on kansamme suurin onni, kuten tänään uskallamme myöntää tietoisina niistä hirmuteoista, mihin Stalin pakotti alistamansa kansat ja jopa omat kansalaisensa.
Kun toinen maailmansota puhkesi, meidät jätettiin yksin, koska Kansainliitto osoittautui pelkäksi paperitiikeriksi. Se, että Neuvostoliitto erotettiin Kansainliitosta maan hyökättyä Suomeen vuonna 1939, ei haitannut puna-armeijan etenemistä. Yksikään valtio ei tullut avuksemme ja meidän tukenamme oli pelkkä vahva tahto pysyä itsenäisenä. Taistelu vääryyttä vastaan yhdisti suomalaiset ja antoi meille voimaa tehdä mahdottomasta mahdollista. Jatkosodan loppuvaihe oli Neuvostoliiton ainoa epäonnistunut strateginen hyökkäys vuosina 1944–1945. Vältyimme täpärästi balttien kohtalolta, mutta hinta oli kova: Hiljennymme sankarihautojmme lähes 100 000:n ristin edessä. Isäni menetti neljä veljeään.
Keskustelun sensurointi Stalinin laittomasti anastamasta Karjalasta on kipeä asia kodistaan irtireväistyille ihmisille. Demokraattisten naapurusten tulisi kyetä keskustelemaan tällaisista historian vääryyksistä. Kollektiivisesta muististamme kumpuavan itsesuojeluvaiston tulisi määrätä tuleva suuntamme. Kenraali Ehnroothin hautajaissaattueen pysähtymisessä Marsalkka Mannerheimin patsaalla on syvällinen sanoma, joka aukeaa vain meille suomalaisille. Meidän on oltava yhtä vierekkäin taistelleiden Päiviö Hetemäen ja Niilo Hämäläisen tavoin ja taata raskaasti lunastettu vapaus lapsillemme. Velvollisuutemme on arvioida nopeasti muuttuva maailma ja toimia sen mukaisesti. Kukaan ei uhkaa entisiä vihollisia Britanniaa, Saksaa ja Ranskaa, ja silti ne pysyvät liittokunnan aktiivisina jäseninä. Samoin kolme Baltian maata kiiruhtivat Naton jäseniksi entisten Varsovanliiton maiden tavoin heti kommunismin ja Berliinin muurin romahdettua. Aiommeko me suomalaiset odottaa kunnes Venäjä liittyy Pohjois-Atlantin liittoon? EU-maiden asukkaista 94 prosenttia kuuluu Natoon, koska se on kuin vallankumouksellinen palon estävä palovakuutus. Jokainen isä ottaisi perheelleen tällaisen suojan.
Suomen on aika liittyä Natoon. Toisessa maailmansodassa hyökkäyksen kohteeksi joutuneista EU-maista vain Suomi on edelleen yksin. On mahdotonta ymmärtää tätä riskinottoa - emmekö ole oppineet historiastamme? Me olemme kuin autiolle saarelle haaksirikkoutunut, joka kieltäytyy nousemasta laivaan, koska epäilee sen purjehtivan väärään suuntaan. Kansamme edun yhtälössä ei ole tilaa "yleisille syille", toiveajattelulle tai amerikanvastaisuudelle. Talonpoika paikkaa ensin talonsa katon ja varmistaa siemenperunoiden riittävyyden. Maamme ylpeys, alansa johtaja Nokia, joutui muuttamaan kurssiaan välittömästi aliarvioituaan uhan Aasiasta.
Miten reagoi nyt hentoinen Suomi-neito katsoessaan Venäjää, jossa demokratia ei nousekaan pintaan vaan on uppoamassa kurskimaisesti? Naapurimme hälyttävä kehitys kulminoituu Tshetshenian murhenäytelmässä. Väkilukuun suhteutettuna Tshetshenian sodan suuruinen konflikti merkitsisi Suomessa miljoonaa uhria, ja Ukrainassa, toisessa Natoon kuulumattomassa Venäjän naapurimaassa, luku olisi 10 miljoonaa. Jos presidentti Vladimir Putin onkin toimissaan menneisyytensä vanki, meillä ei todellakaan ole varaa samaan. Parhaiten autamme Venäjää puolustamalla tinkimättömästi demokratian perusarvoja. Silti suljimme taannoin ilman oikeuden päätöstä tshetsheenikapinallisten internetsivuston, joka oli ehtinyt toimia Suomesta käsin vain pari päivää. Sivusto sai pian uuden kodin Ruotsista. Tammikuussa entinen tshetsheeniministeri Ahmed Zakajev ei uskaltanut matkustaa Suomeen Iso-Britannian turvapaikastaan. Zakajev ei ollut saanut takeita siitä, ettei Suomi luovuttaisi häntä Venäjälle. Häpeällistä jälkisuomettumista!
Suomalaiset eivät taistelleet ja kaatuneet Tali-Ihantalassa ja Ilomantsissa siksi, että 60 vuotta myöhemmin maata johtavat henkilöt murentaisivat Suomen puolustuskykyä. Kantaako presidentti Tarja Halonen vastuunsa puolustusvoimien ylipäällikkönä vaatiessaan Suomea luopumaan miinoistaan? Suomella on 1269 kilometrin pituinen raja epävakaan suurvallan kanssa, jolla ei ole aikomustakaan tehdä samoin. Ja samalla kieltäydymme liittoutumasta lännen rauhanvarmistajien kanssa. Ansaitsemmeko läpivetoisen kodin lukitsemattomilla ovilla? Sodissa kotimme avaimet olivat jämerissä käsissä, se on suurinta suomalaisuutta.
Suomen ulkopolitiikan johtava parivaljakko rouva Halonen ja ulkoministeri Erkki Tuomioja ovat eilisen juoksuhaudoissa. He eivät ole kyenneet kasvamaan ulos 70-lukulaisesta Amerikka- ja armeijavastaisesta ideologiastaan, eivätkä he suostu myöntämään, että ilman kunnollisia puolustusvoimia rauhaa ei voida turvata. Taannoin he onnistuivatkin jopa muuttamaan keskinäisen puolustuksen lauseketta tulevassa EU:n perustuslaissa. Siten mahdollistettiin Suomen pysyminen sivussa muiden EU-jäsenten pistäessään itsensä likoon. Ei Natolle, ei EU:n yhteiselle puolustukselle! Sen sijaan johtajiemme suurena hankkeena on Helsinki-prosessi, jossa maamme Tansanian avulla luo uutta uljasta maailmaa globalisaatiota polkien. Mutta Suomi ei ole kansalaisjärjestö, eikä Attac ole paras puolustuksemme!
Rouva Halonen jopa edellyttää YK:n hyväksyntää ehtona suomalaisten osallistumiselle EU:n nopean toiminnan joukkojen operaatioihin. Entäpä Srebrenican tuhannet siviiliuhrit, jotka kuolivat luotettuaan YK:n suojelukseen? Dogmaattisuus voi osoittautua tappavaksi realismin korvikkeeksi. Edelliset sosialidemokraattiset johtajamme Martti Ahtisaari ja Paavo Lipponen eivät jaa nykyjohdon chamberlainilaista maailmankuvaa.
Kylmän sodan aikana oli viisasta pysyä puolueettomana. Silti YYA-sopimus lahotti poliittista johtoamme sisältäpäin, täytenä vastakohtana puolustusvoimille ja kansalle. Nyt viisaus ja suomalaisten etu vaatii liittoutumaan rauhan puolesta niiden kanssa, jotka ovat tinkimättömästi sitoutuneet demokratiaan ja ihmisarvoon. Emme voi jäädä vapaamatkustajiksi kun toiset uhraavat henkensä puolustaessaan demokratiaa.
Historian mannerlaatat ovat liikkeessä. Me eurooppalaiset pystytimme ainutlaatuisen virstanpylvään, kun Turkin myötä ja joulusanoman mukaisesti ojensimme kätemme eriuskoiselle ja vähempiosaiselle maailmanpuoliskolle. Ukrainalaiset puolustivat majesteettisesti oikeuksiaan ja saavuttivat voiton, joka inspiroi koko maailmaa. Irakissa edes terroristien tappouhkaukset eivät sammuttaneet kansan demokratiannälkää. Vihdoin kuulemme myönteisiä uutisia myös Israelista ja Palestiinasta. Rauhantien rakentaminen on vaikeaa ja loputonta, mutta se johtaa uuteen maailmaan, jossa kaikki aseet osoittavat samaan suuntaan. Tässä tienhaarassa suomalaiset ansaitsevat johtajuutta, joka kestää ajan testin.
Suomen Kuvalehti 9/2005 kommentoi Arin kirjoitusta
Europarlamentaarikko Ari Vatanen sai Suomen ulkopolitiikkaa arvostelevan kirjoituksensa talouslehti Wall Street Journaliin - teksti ei kelvannut Helsingin Sanomille. Suomen valtionjohdon omalaatuinen käyttäytyminen ja ulkopolitiikan sisäiset ristiriidat olivat vielä uutinen maamme ulkopuolella. Tosin Vatanen itse on nykyään Ranskan edustaja EU:ssa. Vanhan kotimaan mainetta ei siis rasittane hänen rallijanonsa. Vatanen oli mieluummin ratissa, kun parlamentti käsitteli perustuslakia ja tsunamia.
Helsingin Sanomien päätoimittaja Janne Virkkunen puolusti lehtensä päätöstä olla julkaisematta kirjoitusta, vaikka se Wall Street Journalille kelpasikin (SK 10/2005)
Herra Päätoimittaja, lehtenne pääkirjoitussivulla (SK 8/2005) käsiteltiin europarlamentaarikko Ari Vatasen kirjoitusta Suomen ulkopolitiikasta ja mainittiin, ettei Helsingin Sanomat julkaissut Vatasen kirjoitusta, mutta saman teki Wall Street Journal. On syytä korjata tässä asiassa suomalaisissa viestimissä (ainakin Suomen tietotoimisto, Ilta-Sanomat ja SK) esiintynyt väärinkäsitys.
Olen perehtynyt Helsingin Sanomille tarjottuun kirjoitukseen ja WSJ:ssä julkaistuun tekstiin ja lopputulos on selkeä. On olemassa kaksi europarlamentaarikko Vatasen kirjoitusta. HS:lle tarjottua versiota olisi tuskin Wall Street Journalkaan julkaissut. Toisen ja toimitetun version WSJ julkaisi, mutta sitä ei HS:lle edes tarjottu.
Suomalaiseen journalismiin näyttää edelleen kuuluvan sellainen periaate, ettei arvostelun kohteeksi joutuvalta kannata mitään kysyä. Hyvä juttuhan saattaisi mennä pilalle. Sitä tietenkin sopii myös ihmetellä, miksi europarlamentaarikon toimisto levittää väärää tietoa.
Arin vastine Janne Virkkuselle
HS:n päätoimittaja Virkkusen meriselitys kirjoitukseni kohtelusta lehdessään (SK 9/2005) saa surulliseksi. Hän ei puolusta sananvapautta, vaan selittelee sensuuria. Muokkasin HS:ltä bumerangina tullutta kirjoitustani Wall Street Journalin lukijoille ymmärrettäväksi. Esim. "Kenraali Ehnroothin hautajaissaattueen pysähtymisessä Marsalkka Mannerheimin patsaalla on syvällinen sanoma, joka aukeaa vain suomalaisille. Meidän on oltava yhtä vierekkäin taistelleiden Päiviö Hetemäen ja Niilo Hämäläisen tavoin ja turvattava kalliisti lunastettu vapaus lapsillemme" jäi pois. Sinivalkoinen linjaus oli sama HS:n ja WSJ:n versossa: suomettumisen henkinen taakka on häpeällistä ja estää johtajiamme reagoimasta muuttuvaan maailmaan. Se oli HS:lle liikaa. Lehdistön tehtävä on olla tulenkantaja, ei sen sammuttaja. Oikeutta janoavia ihmisiä tulee kannustaa Ukrainasta Libanoniin. Kansa näytti Kiovassa, ettei sananvapaudelta voi katkaista päätä eikä demokratiaa myrkyttää. HS:lla on poikkeuksellisen suuri vastuu politiikan puheenvuorojen jaossa. Monopolit ovat vaarallisia.
Sivuston toteutti
