Hertta Vatasen muistokirjoitus
17.11.2005
Äitimme Hertta Vatanen kuoli hänelle rakkaassa Tuupovaarassa 13.10.2005. Kuollessaan hän oli 82-vuotias. Hän syntyi Sortavalassa kauppias Pekka ja Helmi Hassisen viisilapsisen perheen toiseksi nuorimpana. Sodan kauhut löivät syvät uurteet hänen lapsuuteensa ja hän kertoi usein pelostaan pommitusten aikana kauniin kotikaupungin palaessa ympärillä. Hän oppi ristimään kätensä. Siinä ajassa myös pieni ilo jätti pysyvän jäljen sisimpään. Äitimme muisteli vanhanakin sitä riemua, kun kiireinen Pekka-isä kesken työpäivän toi mäkeä pahvilla laskeneille lapsilleen puukelkan lahjaksi.
Sota syttyi ja evakkomatkalle tuli ajolähtö. Meidän nuorempien on mahdoton ymmärtää sitä tuskaa, kun koti piti jättää vihollisen jo näkyessä Laatokan jäällä. Tyrmistyttävää oli myös nähdä välirauhan alkaessa, että kotikirkkoa oli pidetty hevostallina. Lottana toimiminen oli hänelle luonnollista yhteisessä hädässä ja niistä kokemuksista nousi hänen kiintymyksensä isänmaahan ja kotiseutuun. Hän aloitti tyttökoulun Sortavalassa ja valmistui rikkinäisten evakkovuosien jälkeen terveyssisareksi Viipurin Sairaanhoitajakoulusta Porissa. Hän halusi tulla auttamaan rajaseudun ihmisiä Tuupovaaraan, koska hänen isänsä oli syntyisin Kitsan saaresta Mannervaarasta. Työ ja asunto järjestyivät yhdellä soitolla kunnankirjurille. Täällä odotti sisäisesti rikastuttava, mutta vaativa työ. Neuvolakäyntejä koteihin tehtiin isäntien hevoskyydissä tai jopa pitkospuita myöten. Ihmisten tuki ja kiitollisuus antoivat voimaa. Äiti asui Öllölässä ja kävi kirjeenvaihtoa 14 km:n päässä kirkonkylällä asuvan Aarne Pekan kanssa. Tekstiviesteistä ei jää muistoa jälkipolville. Vanhempamme avioituivat 1951 ja äidistämme tuli maalaistalon miniä. Työn paljoutta kuvaa hänen ensimmäinen ajatuksensa aamulla heinänteon aikaan: "Voi kun olisi jo ilta ja vaipuisin uneen."
Seesteistä avioliiton arkea ei vanhemmillemme suotu, koska isämme kuoli auto-onnettomuudessa 1960. Olimme matkalla hautajaisiin vääränä päivänä. Me vanhempiemme kanssa autossa olleet neljä 4-8 -vuotiasta lasta jäimme isättömiksi. Vastuu oli yhtäkkiä äidin harteilla meidän kysellessämme "Kukas nyt pellot kyntää?" Meidän vartuttuamme äiti jatkoi terveydenhoitotyötä kunnalliskodilla. Hänen sukupolvensa velvollisuudentunnolla ja yhteisvastuulla on rakennettu nyky-Suomi. Olemme usein ihmetelleet miten tyynesti äitimme tyytyi osaansa. Hänellä luottamus johdatukseen elämässä, vaikka se onkin usein järkemme tavoittamattomissa. Joskus hän kuitenkin sanoi: "Mitähän Aarne Pekka olisi tehnyt tässä tilanteessa?" ja viime aikoina "Näin unta, että kävelin isän kanssa käsi kädessä."
Lähimmäisenrakkaus näkyi äidin vieraanvaraisuudessa. Leivonnaisia lähti lähelle ja kauas. Lapsenlapset toivat suurta iloa äitimme elämään ja mielellään he tulivat pitkien matkojenkin päästä mummon luokse. Siellä he tunsivat itsensä rakastetuiksi ja saivat myös mummon herkimmän puolen esille. Elämänuskoa äitimme sai kristillisestä toivosta, joka oli juurtunut hänen sydämeensä jo lapsuudessa. Usein hän kyseli: "Kelpaanko minäkin taivaaseen?" Herättäjäjuhlien armollinen ilmapiiri sai hänet hengittämään syvään. Meitä kaikkia hän kantoi hiljaisesti Taivaan Isän eteen. Se on aidointa äidinrakkautta. Ajattelemme äitiämme suurella kiitollisuudella ja lämmöllä.
Äitimme oli leskenä kolme päivää vaille 45 vuotta. Nyt hän on Aarne Pekan kanssa taivaassa odottamassa meitä vielä matkalle jääneitä.
Lapset
Sivuston toteutti
